Minä inhoan saumojen ompelua. Neulomisen tuottama zen-tila poistuu välittömästi, kun lanka pitäisi pujottaa neulansilmään ja alkaa liittää kappaleita toisiinsa. Edes näppärät tekniikat eivät tee hommasta yhtään hauskempaa, mutta ainakin se sujuu nykyään nopeammin, ja huomattavasti siistimmin kuin aiemmin.
Samaa välttelyä saa osakseen myös valmiin tekeleen päättely. En kuulemma ole ainoa, joka maksaisi siitä, että joku muu hoitaisi päättelyn.
Hei, olen Elina, ja elämänlankani on usein merinosta.
Minä olin se tyttö, joka neuloi tuskastuttavan hitaasti, ompeli päin helvettiä ja vihasi käsitöitä koulussa. Tiettävästi ainakin yksi entinen käsityönopettajani lopetti kyseisen aineen opettamisen minun jälkeeni. On myös mahdollista, että opettajien kahvirahoista katosi muutama markka muuhun kuin kahviin, mutta tätä tietoa ei ole varmistettu.
Sitten koitti aika, jolloin pikkuinen koiranpentu tarvitsi villapaidan, ja yhtäkkiä minulla oli puikot käsissä ja valmista syntyi. Sen jälkeen puikkoni ovat nakuilleet harvoin, aina on jokin projekti kesken ja tekeillä. Koukuista ja puikoista olen vähitellen laajentanut tutkimusretkeilyäni ompelun puolelle, toistaiseksi kuitenkin keskittyen ainoastaan perheen lemmikkien tarpeisiin.
Minä osasin, sittenkin. Tämä on kaikille niille, joiden peukalo on keskellä kämmentä. Kaikille teille seiskan saaneille. Kaikille lankakeriinsä itkeneille.
Tervetuloa mukaan!
